Miksi sanatonta viestintää kannattaa harjoitella

Kannustan Aamulehden jutussa harjoittelemaan nonverbaalista viestintää. Ajatus saattaa tuntua aluksi oudolta. Useimmillehan on selvää, että puheen sanallista sisältöä kannattaa harjoitella: esimerkiksi vakuuttavaa puhetta, väittely- ja neuvottelutaitoa tai tarinankerrontaa. On myös helppoa ymmärtää, että äänenkäytön harjoittelu kannattaa: Kun hengitys ja resonanssi ovat tasapainossa, ääni kestää, kantaa ja kuulostaa hyvältä, ja kun artikulaatio on tarkka, kuulijan ei tarvitse pinnistellä saadakseen puheesta selvää.

Mutta että pitäisikö eleitäkin opetella? Kuulostaa vilunkipeliltä, eikös ne eleet tule ihan luonnostaan? No niinhän ne suureksi osaksi tulevatkin ja hyvä niin. Olisi mahdotonta miettiä ja muunnella jokaista elettään tilanteeseen sopivaksi. Sillä tavoin toimiva ihminen vaikuttaisi epäaidolta, teeskentelevältä. Ja kun olet sanojesi takana ja innostunut asiastasi, eleet, ilmeet ja äänenpainot yleensä luonnostaan tukevat sanojesi sisältöä.

Mutta mihin sitten tarvitaan eleiden opettelua? Ensinnäkin, olemme usein turhan kitsaita nonverbaalisessa ilmaisussamme. Puheentutkija Teija Waaramaa (2009) kirjoittaa: ”Vastaanottaja kokee useimmiten neutraaliksi tarkoitetun viestin negatiiviseksi, sillä puhe ilman minkäänlaista positiivista sävyä ymmärretään helposti tylyksi.” Siksipä myönteiseksi tarkoitettua viestiä kannattaa höystää myönteisillä eleillä ja äänensävyillä, jolloin viesti menee varmemmin perille halutunlaisena.

Toiseksi, olemme aivoiltamme yhä paljolti samanlaisia kuin metsästyksellä ja keräilyllä elantonsa hankkineet esivanhempamme. Muinaisina aikoina on pitänyt salamannopeasti tulkita satunnaisen vastaantulijan eleistä, onko hän ystävällismielinen vai pitääkö paeta tai taistella. Sen takia kova ääni, äkkinäiset liikkeet tai pitkä tuijotus saatetaan tulkita uhkaaviksi ja korkealta alaspäin puhuminen voi vaikuttaa dominoivalta. Tasa-arvoiseen viestintään pyrittäessä kannattaa siis säätää äänenvoimakkuutensa tilanteen mukaan, katsoa silmiin sopivassa määrin ja asettua tilassa keskustelukumppanin kanssa samalle tasolle.

Ota tietoisesti erilaiset ilmeet, nyökkäykset, äänensävyt, sekä käsien ja tilan käyttö osaksi viestintääsi! Ne muuttuvat vähitellen luontevaksi osaksi ilmaisuasi. Lisää vinkkejäni rakentavaan elekieleen voit lukea mainitusta Aamulehden jutusta.

Leipäjonoretoriikkaa ja perhetarinoita: SDP:n puheenjohtajaehdokkaiden puheet analyysissa

”Yleensä politiikassa pärjää se, jolla on paras tarina”, totesi Timo Soini Helsingin Sanomien mukaan Davosin talousfoorumin paneelissa. Kannattaa höristää korvia, onhan Soini paljolti juuri retorisilla taidoillaan nostanut puolueensa huipulle, parhaimmillaan vuonna 2015 maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi, ja itsensä ulkoministeriksi.

Kuluneena viikonloppuna SDP:n puoluekokous valitsi puolueelle puheenjohtajan seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Ennen vaalia ehdokkaat Timo Harakka, Antti Rinne ja Tytti Tuppurainen saivat kukin pitää kymmenen minuutin innostuspuheen. Puheet ovat nähtävissä täällä, alkaen kohdasta 6:19. Kenellä on paras tarina?

Ensimmäisenä puhujanpönttöön astuu Timo Harakka. Ensimmäisen kauden kansanedustajana hän ei ole yleisölle kenties yhtä tuttu kuin muut kokelaat. Entisenä vihreiden kansanedustajaehdokkaana hänen demariutensa aitoutta ehkä epäillään. Toisin sanoen Harakan eetoksessa on puutteita (lue tarkemmin eetoksesta edellisestä blogitekstistä). Pystyykö Harakka muuttamaan varovaiseksi tiedetyn  puoluekokousväen asenteita?

Harakka on koostanut puheensa huolella ja se sisältää kaksi omakohtaisia tarinaa. Niistä ensimmäisessä hän käyttää omaa nousuaan köyhästä kodista nykyiseen asemaansa esimerkkinä sosiaalidemokraattisen liikkeen saavutuksista. Tarina paitsi ylistää puoluetta, myös pönkittää kertojan uskottavuutta demarina.

Toinen tarina kertoo Harakan lapsista, jotka vaaleja leikkiessään ovat keksineet hauskat nimenväännökset muille puheenjohtajaehdokkaille. Harakka nauraa yhdessä yleisön ja kilpakumppaniensa kanssa ja hieman liikuttuukin. Myös tämä tarina palvelee montaa tarkoitusta ja vahvistaa puhujan eetosta: se viihdyttää yleisöä samalla luoden Harakasta kuvaa sympaattisena ihmisenä ja tavallisena perheenisänä.

Antti Rinteen esiintymistaitoja on arvosteltu toistuvasti koko hänen puheenjohtajakautensa ajan. Esimerkiksi Jari Sarasvuo kiinnitti radio-ohjelmassaan huomiota Rinteen ”laiskaan diktioon” eli puutteelliseen ääntämykseen. Timo Harakka on useasti toistanut, myös tämän tilaisuuden puheessaan, että puolueen viesti pitää esittää selkeästi, minkä voi ymmärtää epäsuoraksi Rinteen puhetaidon arvosteluksi. Kun istuva puheenjohtaja nyt astelee lavalle, hänellä on tuhannen taalan paikka ottaa kritiikiltä pohja pois.

Kaikkien yllätykseksi Rinne ei kapuakaan puhujanpönttöön vaan hakee langattoman mikrofonin ja asettuu puhumaan lavan etureunalle. Hänellä ei ole paperia kädessään ja hän aloittaa sanomalla, ettei ole kirjoittanut puhetta vaan aikoo kertoa tarinan. Lupaava alku!

Rinne kertoo vierailleensa Heikki Hurstin ”leipäjonossa” ja kuvailee sen lohduttomia tunnelmia. Varsinainen tarina kertoo Rinteen ystävästä, joka vei ruokakassien jaosta myöhästyneen iäkkään miehen omalla kustannuksellaan syömään. Rinne takeltelee muutaman kerran, ja puheen sisältö on melko ennalta-arvattava. Eväät taitavat loppua hieman kesken, sillä puhe kestää vain viisi minuuttia sallitusta kymmenestä.

Rinteen puheen suurin ansio ei ole niinkään sisällössä kuin esitystavassa. Hän ei puhu paperista ja pystyy siksi pitämään katkeamattoman katsekontaktin yleisöönsä. Hän ei seiso puhujapömpelin suojissa vaan lähellä yleisöään. Puheen kieli on luontevaa ja vaikutelma välitön. Kokousväki tietää varsin hyvin Rinteen haasteet puhumisessa ja osaa varmasti arvostaa hänen rohkeaa vetoaan.

Viimeisenä on vuorossa Tytti Tuppurainen. Tuppuraisen tavoitteena puoluejohtajakisassa on profiloitua niin kotimaiset kuin kansainväliset asiat hallitsevana poliitikkona, jossa on ainesta pääministeriksi. Ilkka kirjoittikin, että pääministerinäkökulma saattaa yllättäen kääntyä Tuppuraisen eduksi. Onnistuuko Tuppurainen esiintymään niin vakuuttavasti, että puolueaktiivit pystyvät näkemään edessään tulevan pääministerin?

Näyttääkin siltä, että Tuppurainen pyrkii luomaan kuvaa tulevasta valtiomiehestä. Hän käsittelee pitkään kansainvälistä politiikkaa ja ehdokkaista ainoana pohtii, mitä tulevalta pääministeriltä vaaditaan. Tuppuraisen siirtyessä kotimaan politiikkaan hänen asiaosaamisensa tulee selväksi, kun hän viljelee byrokraattisia termejä kuten ”subjektiivinen päivähoito-oikeus” ja ”vanhustenhuollon hoitajamitoitus”. Viimeinen kurotus yleisön puoleen käytännön esimerkkien muodossa jää kuitenkin puuttumaan.

Kuuden minuutin kohdalla Tuppurainen muuttaa äänensävyään intiimimmäksi ja vaihtaa yksikön ensimmäiseen persoonaan. Hän vihjaa, että on jotain enemmän kuin arkisten asioiden hoitaminen, jotain, joka on saanut hänet pysymään puolueessa kohta kaksikymmentä vuotta. Höristän korviani: Mitähän se on? Nytkö puhuja viimeinkin pistää itsensä likoon ja kertoo omakohtaisen tarinan? Mutta ei. Ajatuskulku huipentuu lauseeseen ”sosiaalidemokratia on vastaus aikamme haasteisiin” ja laimeisiin aplodeihin. Koko puheessa ei ole tarinan tarinaa.

Retoriikassa, kuten politiikassakin, lopputulos ratkaisee. Rinteen (52 prosenttia äänistä) leipäjonoretoriikka vei tällä kertaa voiton Harakan (32 prosenttia) tunteellisista perhetarinoista, ja tarinaton Tuppurainen (11 prosenttia) jäi nuolemaan näppejään. Harakan toistelema ”riskittömyys on riski” ei vakuuttanut riittävän montaa kokousedustajaa äänestämään riskivaihtoehto Harakkaa.

Olisi kuitenkin naiivia luulla, että viime hetken puheet ratkaisivat vaalin. Vaikuttaminen on pitkälti tehty jo etukäteen kulisseissa. Silti puheita ei kannata väheksyä. Puheenjohtajan pitää artikuloida kirkkaasti televisiolamppujen paahteessa, hallita äänenpainonsa toimittajien ristitulessa, voittaa kansalaisten sydämet niin digitaalisilla kuin asfalttisilla toreilla, kyetä selätyksiin kabinettien verbaaliväännöissä, innostaa massat uurnille, ja paljon muuta. Se, joka osaa tiivistää viestinsä mieleenpainuviksi tarinoiksi, on vahvoilla.

Ensi kesäkuussa on Perussuomalaisten puoluekokouksen vuoro. Ennen sitä nähdään, hakeeko Soini vielä jatkoa puheenjohtajuudelleen ja löytyykö jäsenistöstä riskinottokykyä asettua ehdokkaaksi. Sillä, joka pystyy haastamaan Soinin tai nostamaan puolueen kannatuksen nykyisestä alle kymmenestä prosentista lähellekään huippukauden lukemia pitää todellakin olla paras tarina.

Trumpin eetos

Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisten aikaan ihmiset ympäri maailmaa ovat kuunnelleet korvat höröllään uuden presidentin lausuntoja. Yhdysvalloissa mielipide on jakautunut: toisten mielestä Donald Trump on kaivattu kansan puolestapuhuja, toisten mielestä härski populisti.

Retoriikassa kutsutaan eetokseksi sitä kuvaa, jonka kuulija mudostaa puhujasta tietyssä puhetilanteessa. Kuva rakentuu puhujan asiantuntijuuden ja luonteen sekä hänen yleisöä kohtaan osoittamansa asenteen perusteella. Eetos kertoo puhujan uskottavuudesta ja on siten yksi vaikuttamisen keinoista.

Vaikka eetos muodostuu esiintymisen aikana, siihen vaikuttavat kuulijan aiemmat käsitykset puhujasta, esimerkiksi puhujan tausta ja varhaisemmat sanomiset ja teot. Esiintyminen voi vahvistaa jo muodostunutta kuvaa tai sitten muuttaa sitä. Eetos ei siis ole yhdellä esiintymisellä ansaittu muuttumaton tila, vaan jatkumo, johon kaikki puhujan esiintymiset vaikuttavat.

Puhujan yleisö on tuskin koskaan yhtenäinen joukko, ja tämän takia eetoksia on puhujalla useampia. Sama puhuja voi olla toiselle sankari, toiselle tekopyhä juonittelija.

Trump esiintyi virkaanastujaisissaan samalla tyylillä kuin koko vaalikampanjansa ajan. Hän ei ottanut omakseen presidentin roolille ominaista, sovittelevaa ja hillittyä puhetapaa. The Washington Post uutisoi, että ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaispuheessa esiintyivät esimerkiksi sanat verilöyly, vuotaa verta ja hautakivi.

Trump kritisoi kovin sanoin edeltäjäänsä ja muita poliittisia vallanpitäjiä: he jaksavat valittaa, mutta eivät saa mitään aikaan. Virassaan aloittava presidentti lupasi, että hänen avullaan Amerikka saa takaisin työpaikkansa, rajansa, vaurautensa ja unelmansa.

Esiintymisellään Trump osoitti, ettei presidentin rooliin astuminen muovannut häntä joustavammaksi tai taivuttanut häntä kumartamaan auktoriteetteja. Pitäytymällä tyylilleen uskollisena hän teki näkyväksi etäisyyden itsensä ja kritisoimansa poliittisen eliitin välillä. Trump vahvisti siis esiintymisellä eetostaan niin kannattajiensa kuin vastustajiensa joukoissa.

Liike-elämässä tällainen eetos näyttää tuottaneen tulosta. Sitä hyödyntäen Trump on myös onnistunut vakuuttamaan äänestäjänsä. Mutta auttaako se häntä saavuttamaan ne kunnianhimoiset tavoitteet, jotka hän on asettanut presidenttikaudelleen? Kulloisenkin kuulijan ratkaistavaksi jää, vakuuttaako Trump.

Aito puhetaito

Aristoteles ymmärsi jo yli 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua, että puhetaitoa kannattaa kehittää, mutta silti kaikki eivät ole vieläkään hoksanneet asian tärkeyttä. Puhumisen harjoittelua pidetään jotenkin hävettävänä: esimerkiksi poliitikoita, joiden tiedetään saaneen puheopetusta, ei pidetä ”aitoina”, sillä puhetapa mielletään osaksi luonnollisella tavalla kehittynyttä persoonallisuutta.

Mutta mikä sitten on aitoa ja luonnollista? Saman logiikan mukaan emme saa puuttua ulkonäköömme, ettei se muutu epäaidoksi. Annetaan siis karvojen kasvaa, luovutaan meikeistä ja pukeudutaan vaikka muovikasseihin, tai mitä nyt sattuu käden ulottuvilla olemaan! Kuntosalilla käyminen ja muu kehonmuokkaus; se vasta hävettävää onkin! Aito, luonnollinen ihminen antaa kehonsa muokkautua itsestään.

Vai voisiko sittenkin ajatella, että ihminen joka harjoittelee äänenkäyttöä, puheilmaisua ja vuorovaikutustaitoja, yksinkertaisesti hankkii keinoja ilmaista aitoja tunteitaan ja luonnollisia tarpeitaan, ja siten paremmat edellytykset muodostaa yhteyksiä muihin ihmisiin? Ja poliitikoihin palataksemme, äänenkäytön ja retoriikan taitajalla on selvä etumatka kilpailijoihinsa.

Etsitkö äänenkäytön, esiintymistaidon tai vuorovaikutuksen kouluttajaa?

Olemme kolme Tampereen yliopistosta valmistunutta puheen, äänenkäytön ja viestinnän maisteria. Perustimme juuri puheosuuskunta Vokomotiivin, mukavaa, että löysit meidät!

Ota siis rohkeasti yhteyttä:

Marjaan marja(a)vokomotiivi.fi – Äänenkäytön ja puheilmaisun kouluttaja. Vokologi, FM.

Ristoon  risto(a)vokomotiivi.fi  – Äänenkäytön ja esiintymisen kouluttaja. Vokologi, FM.

Terhiin terhi(a)vokomotiivi.fi – Vuorovaikutuksen, esiintymisen ja äänenkäytön kouluttaja. Puheviestinnän maisteri, vokologi, draamapedagogi.