Elämäni tärkein oppi

Sydänsuruinen Särkänniemessä. Löytyykö 23-vuotiaan kadonnut asenne lukitun kirjastonoven takaa?

Osaatko sanoa, mikä on ollut tärkein yksittäinen asia, jonka olet oppinut elämässäsi? 

Minun asiani on niin itsestään selvä, että sen myöntäminen vähän huvittaa. Mutta sillä on ollut tavattoman suuri vaikutus elämääni. Se on jopa johtanut minut nykyiseen ammattiini. 

Ilmoitin teini-iässä äidilleni, että haluaisin radiotoimittajaksi. Äiti toi varovasti esiin, että työ oli äänellisesti aika haastavaa. Hän sanoi, että meillä oli varsin samanlaiset äänet, enkä ehkä siltä osin soveltuisi työhön kovin hyvin. Äiti oli opettaja ja puhui monta tuntia päivässä, joten hän tiesi, miten ääni saattoi väsyä.

Ei johtunut siitä kommentista, etten lopulta päätynyt opiskelemaan journalistiikkaa vaan pohjoismaisia kieliä. Mutta tuon huomion jälkeen aloin kuunnella ihmisiä.

Neljäntenä opiskeluvuotenani lähdin vaihto-oppilaaksi Göteborgiin ja rakastuin. Nuori mies opiskeli intohimoisesti fysiikkaa ja keskusteli valistuneesti kasvatuksesta. Kun hän puhui, melkein tunsin ilman värähtelevän metrien päässä.

Sivusta katsojasta vaikutti, että hänellä riitti intohimoa kaikkiin tekemisiinsä. Minä suhtauduin omaan alaani melko ponnettomasti ja päämäärättömästi, vaikka kielten opiskeleminen olikin mielestäni kivaa. Hän koodasi, kiipeili, jonglöörasi, vislasi. Jos hän halusi osata jotain, hän opetteli.

Alkukesästä tulin takaisin Suomeen sydän särkyneenä. Kävin Särkänniemessä kesätöissä ja esiinnyin iloisena. Tein usein hommia autoradalla. Väsyin ääneeni, joka väsyi kymmenen tunnin työpäiviin. Väsyin kulkeman jonoa taaksepäin huvittelija kerrallaan ja kyselemään kyytiläisiä kierroksen viimeiseen vapaana olevaan autoon. Väsyin haikailemaan, ikävöimään ja käsittelemään. Viimein totesin, että minun piti tehdä asialle jotain. Se hetki oli nyt koittanut.

Valitettavasti se hetki sattui sijoittumaan juhannuspäivään, ja päättyi siihen, että nyin lukitun kirjaston ovenkahvaa. Mutta seuraavana päivänä pääsin käsiksi haluamaani kirjaan. Aloin lukea äänestä, ja innostuin siitä todella. Luin kirjaa töiden jälkeen ja vapaapäivinä mökillä. Tein harjoituksia ja ymmärsin, miten voisin käyttää ääntäni paremmin.

Kesän lopuksi pystyin seisomaan paikallani autoradan portilla ja huhuilemaan ajelijoita pitkälle jonoon vaivattomasti. Tunsin itseni vahvaksi. En ollut enää palasina, säröillä vain.

Kun lapsi haluaa päästä eteenpäin, se opettelee ryömimään, sitten konttaamaan ja lopulta kävelemään. Se haluaa viestiä toisten kanssa helpommin, joten se opettelee puhumaan. Vaihtokaverini ei ollut hukannut tätä asennetta. Minä olin, 23-vuotiaana.

Ihminen on aina kesken. Mutta se ei ole huono asia, vaan edellytys pärjäämiselle. Opimme jatkuvasti lisää maailmasta ja elämästä, siitä miten asiat tehdään ja mikä kannattaa, mikä ei. Entä jos oppiminen olisi määrätietoisemapaa? Entä jos kysyisi itseltään, mitä haluaa tehdä elämällään, ja opettelisi taitoja jotka vievät sitä kohti? Tai jos ryhtyisi omaksumaan jotain, mitä on aina halunnut osata?

Lähes aina voimme luoda uutta ja muuttaa asetelmia. Näin ajateltuna on oikeastaan aika turhaa käyttää energiaansa nykytilan murehtimiseen. Tämän asian uudelleen oivaltaminen on ollut tärkeimpiä yksittäisiä asioita, joita olen oppinut elämässäni. Oppiminen ei ole vain pienten puuhaa. Sen mitä olet nyt, ei tarvitse määritellä sitä, mitä olet tulevaisuudessa.

Entä äitini kommentti soveltuvuudestani puhetyöhön? Opin myöhemmin, että se on varsin yleinen harhaluulo. Jos puhujalla on tavanomainen puhekalusto, hän voi kyllä oppia käyttämään ääntään niin, ettei se rasita omaa kurkkua eikä kuulijan korvaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *