Leipäjonoretoriikkaa ja perhetarinoita: SDP:n puheenjohtajaehdokkaiden puheet analyysissa

”Yleensä politiikassa pärjää se, jolla on paras tarina”, totesi Timo Soini Helsingin Sanomien mukaan Davosin talousfoorumin paneelissa. Kannattaa höristää korvia, onhan Soini paljolti juuri retorisilla taidoillaan nostanut puolueensa huipulle, parhaimmillaan vuonna 2015 maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi, ja itsensä ulkoministeriksi.

Kuluneena viikonloppuna SDP:n puoluekokous valitsi puolueelle puheenjohtajan seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Ennen vaalia ehdokkaat Timo Harakka, Antti Rinne ja Tytti Tuppurainen saivat kukin pitää kymmenen minuutin innostuspuheen. Puheet ovat nähtävissä täällä, alkaen kohdasta 6:19. Kenellä on paras tarina?

Ensimmäisenä puhujanpönttöön astuu Timo Harakka. Ensimmäisen kauden kansanedustajana hän ei ole yleisölle kenties yhtä tuttu kuin muut kokelaat. Entisenä vihreiden kansanedustajaehdokkaana hänen demariutensa aitoutta ehkä epäillään. Toisin sanoen Harakan eetoksessa on puutteita (lue tarkemmin eetoksesta edellisestä blogitekstistä). Pystyykö Harakka muuttamaan varovaiseksi tiedetyn  puoluekokousväen asenteita?

Harakka on koostanut puheensa huolella ja se sisältää kaksi omakohtaisia tarinaa. Niistä ensimmäisessä hän käyttää omaa nousuaan köyhästä kodista nykyiseen asemaansa esimerkkinä sosiaalidemokraattisen liikkeen saavutuksista. Tarina paitsi ylistää puoluetta, myös pönkittää kertojan uskottavuutta demarina.

Toinen tarina kertoo Harakan lapsista, jotka vaaleja leikkiessään ovat keksineet hauskat nimenväännökset muille puheenjohtajaehdokkaille. Harakka nauraa yhdessä yleisön ja kilpakumppaniensa kanssa ja hieman liikuttuukin. Myös tämä tarina palvelee montaa tarkoitusta ja vahvistaa puhujan eetosta: se viihdyttää yleisöä samalla luoden Harakasta kuvaa sympaattisena ihmisenä ja tavallisena perheenisänä.

Antti Rinteen esiintymistaitoja on arvosteltu toistuvasti koko hänen puheenjohtajakautensa ajan. Esimerkiksi Jari Sarasvuo kiinnitti radio-ohjelmassaan huomiota Rinteen ”laiskaan diktioon” eli puutteelliseen ääntämykseen. Timo Harakka on useasti toistanut, myös tämän tilaisuuden puheessaan, että puolueen viesti pitää esittää selkeästi, minkä voi ymmärtää epäsuoraksi Rinteen puhetaidon arvosteluksi. Kun istuva puheenjohtaja nyt astelee lavalle, hänellä on tuhannen taalan paikka ottaa kritiikiltä pohja pois.

Kaikkien yllätykseksi Rinne ei kapuakaan puhujanpönttöön vaan hakee langattoman mikrofonin ja asettuu puhumaan lavan etureunalle. Hänellä ei ole paperia kädessään ja hän aloittaa sanomalla, ettei ole kirjoittanut puhetta vaan aikoo kertoa tarinan. Lupaava alku!

Rinne kertoo vierailleensa Heikki Hurstin ”leipäjonossa” ja kuvailee sen lohduttomia tunnelmia. Varsinainen tarina kertoo Rinteen ystävästä, joka vei ruokakassien jaosta myöhästyneen iäkkään miehen omalla kustannuksellaan syömään. Rinne takeltelee muutaman kerran, ja puheen sisältö on melko ennalta-arvattava. Eväät taitavat loppua hieman kesken, sillä puhe kestää vain viisi minuuttia sallitusta kymmenestä.

Rinteen puheen suurin ansio ei ole niinkään sisällössä kuin esitystavassa. Hän ei puhu paperista ja pystyy siksi pitämään katkeamattoman katsekontaktin yleisöönsä. Hän ei seiso puhujapömpelin suojissa vaan lähellä yleisöään. Puheen kieli on luontevaa ja vaikutelma välitön. Kokousväki tietää varsin hyvin Rinteen haasteet puhumisessa ja osaa varmasti arvostaa hänen rohkeaa vetoaan.

Viimeisenä on vuorossa Tytti Tuppurainen. Tuppuraisen tavoitteena puoluejohtajakisassa on profiloitua niin kotimaiset kuin kansainväliset asiat hallitsevana poliitikkona, jossa on ainesta pääministeriksi. Ilkka kirjoittikin, että pääministerinäkökulma saattaa yllättäen kääntyä Tuppuraisen eduksi. Onnistuuko Tuppurainen esiintymään niin vakuuttavasti, että puolueaktiivit pystyvät näkemään edessään tulevan pääministerin?

Näyttääkin siltä, että Tuppurainen pyrkii luomaan kuvaa tulevasta valtiomiehestä. Hän käsittelee pitkään kansainvälistä politiikkaa ja ehdokkaista ainoana pohtii, mitä tulevalta pääministeriltä vaaditaan. Tuppuraisen siirtyessä kotimaan politiikkaan hänen asiaosaamisensa tulee selväksi, kun hän viljelee byrokraattisia termejä kuten ”subjektiivinen päivähoito-oikeus” ja ”vanhustenhuollon hoitajamitoitus”. Viimeinen kurotus yleisön puoleen käytännön esimerkkien muodossa jää kuitenkin puuttumaan.

Kuuden minuutin kohdalla Tuppurainen muuttaa äänensävyään intiimimmäksi ja vaihtaa yksikön ensimmäiseen persoonaan. Hän vihjaa, että on jotain enemmän kuin arkisten asioiden hoitaminen, jotain, joka on saanut hänet pysymään puolueessa kohta kaksikymmentä vuotta. Höristän korviani: Mitähän se on? Nytkö puhuja viimeinkin pistää itsensä likoon ja kertoo omakohtaisen tarinan? Mutta ei. Ajatuskulku huipentuu lauseeseen ”sosiaalidemokratia on vastaus aikamme haasteisiin” ja laimeisiin aplodeihin. Koko puheessa ei ole tarinan tarinaa.

Retoriikassa, kuten politiikassakin, lopputulos ratkaisee. Rinteen (52 prosenttia äänistä) leipäjonoretoriikka vei tällä kertaa voiton Harakan (32 prosenttia) tunteellisista perhetarinoista, ja tarinaton Tuppurainen (11 prosenttia) jäi nuolemaan näppejään. Harakan toistelema ”riskittömyys on riski” ei vakuuttanut riittävän montaa kokousedustajaa äänestämään riskivaihtoehto Harakkaa.

Olisi kuitenkin naiivia luulla, että viime hetken puheet ratkaisivat vaalin. Vaikuttaminen on pitkälti tehty jo etukäteen kulisseissa. Silti puheita ei kannata väheksyä. Puheenjohtajan pitää artikuloida kirkkaasti televisiolamppujen paahteessa, hallita äänenpainonsa toimittajien ristitulessa, voittaa kansalaisten sydämet niin digitaalisilla kuin asfalttisilla toreilla, kyetä selätyksiin kabinettien verbaaliväännöissä, innostaa massat uurnille, ja paljon muuta. Se, joka osaa tiivistää viestinsä mieleenpainuviksi tarinoiksi, on vahvoilla.

Ensi kesäkuussa on Perussuomalaisten puoluekokouksen vuoro. Ennen sitä nähdään, hakeeko Soini vielä jatkoa puheenjohtajuudelleen ja löytyykö jäsenistöstä riskinottokykyä asettua ehdokkaaksi. Sillä, joka pystyy haastamaan Soinin tai nostamaan puolueen kannatuksen nykyisestä alle kymmenestä prosentista lähellekään huippukauden lukemia pitää todellakin olla paras tarina.